Euroopan parlamentti päätti eilen, että direktiiviä tekijänoikeuksista ei hyväksytä sellaisenaan. 318 ääntä vastaan, 278 ääntä sekä Paul McCourtney puolesta. Vain 40 äänen erolla. Silti mahtavaa! Tämän ansiosta on vielä mahdollisuus vaikuttaa 13. artiklaan niin, että se on järkevä ohjelmistoliiketoimintaa tekeville yhtiöille - ja säilyttää Internetissä olennaisen ilman, että ajatellaan vain markkinaa ja tekijänoikeuksista saatavia mahdollisia rahoja.
Everything went better than expected pic.twitter.com/ykVfad3Lfr— Julia Reda (@Senficon) 5. heinäkuuta 2018
Miksi Julian työ on merkityksellistä ja tämän asian pitäisi kiinnostaa jokaista ohjelmistoalan yritystä, joiden palveluissa käyttäjät voivat lisätä ja jakaa sisältöjä? Ainakin itseäni kiinnostaa ohjelmistoyhtiön perustajana ja toimitusjohtajana. 13. artikla aiheuttaa lisää kustannuksia ja liiketoiminnalle nykyistä isommat riskit, jos edetään ilman riittäviä tarkennuksia artiklaan. Tämä kiinnostaa myös siksi, että olen ikäni vuoksi nähnyt Internetin kehittymisen eikä Internet, johon ensimmäisen kerran kirjauduin, ole entisensä.
Lue Tim Berners-Leen, Jimmy Walesin, Joichi Iton ja kumppanien allekirjoittama kirje, josta alla kuvakaappaus. Heidän(kin) mielipiteensä on varsin selvä. Huoli Internetin avoimuudesta ja vapaudesta!
Maksa, tämä on minun linkkini!
Jos uusintakierrokselle mennyt EU:n Artikla 13. toteutuu ilman riittäviä tarkennuksia, voinko enää jatkossa kirjoittaa edes yritysblogia niin, että kerron teille lukijat, mitä Helsingin Sanomat on kirjoittanut, jotta voin kertoa siitä oman mielipiteeni? Artikla 13 ei tee tulkintaa helpoksi. Tulkinnanvaraa on jätetty liikaa.
Gemilo Oy ei käytä muiden sisältöjä Googlen ja Facebookin tapaan osana oma bisnestä. Gemilolla ei myöskään ole ylläpidettävänä eikä kehitettävänä palveluita, jotka perustuisivat YouTuben ja edellä mainittujen jättien kaltaiseen liiketoimintaan, joissa Gemilon maksavat asiakkaatkaan toimisivat niin. Silti 13. artikla on riski liiketoiminnalle, vaikka oma ansaintamalli ei perustuisi muiden toimijoiden sisältöihin.
Jos koneellisesti ei saada selville, oliko sisältö maksullinen lisenssituote vai ei (esim. vesileima), niin mikä on yhtiön vastuu näissä tapauksissa? Maksettava lisenssit aina? Raportoitava säännöllisesti myös niille mediataloille ja tekijänoikeuksien omistajille, joiden sisältöjä ei ole palvelussa, jotta voidaan todentaa, että valvonta toimii eikä laskutettavaa ole? Tuollainen työmäärä on mahdoton hallita eikä kukaan maksaisi työstä. Se nostaisi palveluiden hintoja tilaajille ja näkyy palveluvalikoiman kaventumisena loppukäyttäjille. Pahimmillaan pakottaa osan yhtiöistä ja palveluista lopettamaan.
Olen kirjoittanut vaikutuksista ja riskeistä aiemmin Millä lailla korjataan -, Pienet hengiltä - ja Maksullinen linkki -blogijutuissa. Onneksi osalla mepeistä oli järkeä eilen äänestää niin, että artiklaa voidaan vielä muuttaa. Vielä tarvitaan työtä artiklan tekstien editoimiseksi tarkempaan muotoon tai koko artiklan poistamista.
EU ei osaa määritellä, mikä on hyperlinkki. Silti se on määrittelemässä, että niistä pitää maksaa. Jos joku yhtiö haluaa linkeistään maksun, eikö ne voi määrätä suoraan maksumuurin taakse niin, että mitään linkkejä ei näy missään eikä upotuskoodia tarjota, ellet ole maksanut? Ei taitaisi olla kovin kestävä ratkaisu mediataloille, kustantajille tai taiteilijoille itselleenkään. Hyperlinkithän ovat Internetin ydintä, sen liikkeelle paneva voima! Kuka teidät löytää ilman hyperlinkkejä?
Otin seuraavan kuvakaappauksen talteen tänään Helsingin Sanomista. Jutussa on sulassa sovussa linkkivero (valtio / EU veloittaa?) ja lisenssimaksu (yhtiö veloittaa?). Riskit, valvonta ja raportointi pudotetaan ekosysteemissä ohjelmistotoimittajille, palvelintoimittajille ja verkkopalveluita tarjoaville. Kätevää? Siinä rytäkässä voi olla, että markkinoille jäävät vain vakiintuneet isot mediatalot ja nykyiset nettimonopolit, vai mitä ajattelet tästä:
Lähde: HS 5.7.2018
Valvonnan seurauksena henkilön yksityisyys todennäköisesti kärsii
Internetissä toimivissa ohjelmistoissa käyttäjä on aktiivinen toimija. Hän voi lisätä sekä muokata sisältöjä. Näissä palveluissa on aina olemassa riski, että käyttäjä, joka kirjautuu sisään, lisää tekijänoikeudella suojattua materiaalia joko epähuomiossa tai tarkoituksella. Riski ei silti tarkoita, että käyttäjä toimisi näin.
Artikla 13 vanhassa muodossaan edellyttäisi riskiin varautumista ohjelmistoyhtiössä valvonnalla, jossa JOKAINEN sisältö on JOKAISELTA tarkistettava.
Artikla 13. tiukentaa valvontakulttuuria Euroopan laajuisesti EU:n pakottamana. Siksi 13. artiklan tekstillä ja sanoilla on merkitystä.
Maksu
Internet-alustat ovat erilaisia. Jos yhtiöt eivät pysty keskinäisillä sopimuksilla näitä sopimaan, eikö sisällön omistaja voi ottaa sisältönsä maksumuurin taakse kokonaan? Ei jaa kukaan snippettejä eikä linkkejä minnekään. Saa deepisti olla itsekseen, omassa palvelussa, maksavien asiakkaiden kanssa.
Ei kuulosta enää Internetiltä..Ei niin, koska Internetin ei kuulu olla jukeboksi, jossa kuulee vain kerran kappaleen, kun maksaa siitä kolikon.
Mikään teknologia tai laki tai asiakkuuden hoitaminen ei pakota jakamaan omaa kaupallista sisältöä Internetiin ilman kirjautumista vaativaa palvelua. Miksi EU:n tasolla tarvitaan siihen erillinen artikla, jonka vuoksi ohjelmistoteollisuus joutuu maksajaksi? Teollisuus tarkoittaa meitä pieniä ja keskisuuriakin yrityksiä eikä vain netin monopoleja. Ihan vain tiedoksi, jos pääsi unohtumaan.
Tämä blogi on julkaistu "Internet-alustalla", blogin linkki jaetaan Twitterissä ja Facebookissa. Blogikirjoituksessani on useita linkkejä mediatalojen juttuihin ja jopa kuvakaappauksia. Olenko nyt maksamatta jättänyt mediatalon sisällön väärinkäyttäjä ja lasku seuraa perästä? Vai voidaanko tätä pitää nyky-yhteiskunnassa kansalaisdemokratiaan kuuluvana jokamiehen oikeutena ja yrityksen yhteiskuntavastuuna, jotta voi osallistua julkiseen keskusteluun maksutta? Vaikka blogikirjoitus on kaupallista toimintaa tekevän yhtiön blogissa.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen kansalaisena tai yhtiön yhteiskunnalliseen toimintaan osallistuminen voi edellyttää sisältöjen linkittämistä yhteen Internetissä. Miten tulkitaan, mikä on kaupallista ja mikä ei-kaupallista käyttöä?
Median kirjoittamaa
EU:n 13. artikla ei onneksi ole vielä voimassa. Kirjoitan yhtiöni blogissa, joka ei ole maksullista sisältöä, josta laskutettaisiin mitään. Ehkä sillä ei ole enää artiklan jälkeen merkitystä? Paljonkohan alla oleva siteeraus maksaisi, jos maksu olisi voimassa?
Talouselämä 6.7.2018 ei jutussaan kysy, miten käy muille yritystoimijoille kuin "Facebookin ja Googlen kaltaisille".
Tietoviikko
Siirryin katsomaan, mitä Tivi aiheesta kertoo. Sama kappale liki sanasta sanaan kuin Talouselämässä, mutta lukijalle herätellään ajatus, miksi direktiiviin TARVITAAN järkevät muutokset teksteihin.
Tivi 05.07.2018 huomioi, että artikla voi aiheuttaa isommat rajoitukset kuin on annettu ymmärtää. Huolimatta siitä, että sama kappale kiertää näköjään mediassa, oli Tivissä Talouselämää paremmat linkitykset taustoittaviin muihin juttuihin, joiden ansiosta juttu saanee enemmän hakukonenäkyvyyttäkin.
Teknologiateollisuus ry:n lakimies Jussi Mäkinen on todennut varsin selkeästi Tekniikka&talous-lehden; jutussa saman asian. Alla kuvakaappaus:
Kyse ei ole vain teollisuuden edustajan, Teknologiateollisuuden kannasta. Sama näkemys on Helsingin yliopiston tekijänoikeusprofessorilla.
Tekijänoikeusprofessori Taina Pihlajarinne sanoo Helsingin Sanomissa niin kuin asia on:
Lain ja asetusten säätäjien tulee muokata artikla 13:n tekstit selkeämmiksi. Rajataan valvontavaatimukset niin, ettei hallinnointi ole kohtuuttoman raskasta pienille ja keskisuurille yrityksille vain siksi, että lailla halutaan saada muutama jätti kiinni ja maksamaan tekijänoikeuksista ilmeisesti eri tavalla kuin sopimusteitse on saatu aikaan.